Riippumaton Ajattelija ei itke. Tai itkee joskus, mutta salassa. Jos Ajattelijan tapaa itkemästä, on syytä pysähtyä ja ottaa tilanne vakavasti, rikkomatta reviiriä kuitenkaan.
Lapsi itkee herkästi, pienempäänkin vastoinkäymiseen löytyy sopiva vaste. Itku irtoaa helposti ja sitä ei tarvitse pidätellä. Se herättää tavallisesti aikuisessa pehmennysreaktion, tapahtunutta lievennellään ja lasta pyritään suojelemaan tai lohduttamaan.
Aikuisen itku on toinen juttu. Aikuisen lohduttaminen lapsen tapaan on vaikeaa, se asettaa kaksi tasa-arvoista ihmistä eriarvoiseen asemaan, valtasuhteet muuttuvat. Toisen alueelle meneminen on vaikeaa, koskettaminen edes lohdutustarkoituksessa tuntuu vaivaannuttavalta. Itkevä ihminen saattaa pitää sitä liian tungettelevana, tai sitten ei, mutta riski on olemassa.
Tunne-elämältään normaali aikuinen ei hae itkulla mitään. Se on tavallinen tunnetilan osoitus, jonka ei ole tarkoitus laukaista muissa ihmisissä minkäänlaista reaktiota. Useinmiten aikuinen kätkee kyynelensä, pitää ne piilossa ja pidättelee niitä siihen saakka, kunnes ketään ei ole todistamassa. Itkun salailu voi olla jopa toisen ihmisen suojaamista, säästämistä tarpeettomalta hämmennykseltä.
Miksi toimimme näin? Miksi aikuinen ei saa itkeä? Miksi itkevä aikuinen leimataan tunnetasolla epävakaaksi, vaikka kyseessä on normaali ilmiö? Tutkijat ovat osoittaneet, että itkeminen on keskushermoston yritys rauhoittaa itseään, joten asian luulisi olevan jopa suotava, fysiikalle hyväksi.
Miksi siis se tuntuu kaikista osapuolista pahalle? Onko kyseessä negatiivisen tunnetilan kiistäminen, miksi empatiaa on vaikea osoittaa, vaikka muuten se olisi helppoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti